Painavaa asiaa

Pahoinvointi tuntuu helpottaneen karvan verran. Tänään pystyin hyökkäämään lähimarkettiin yhdessä koko kaupunginosan eläkeläisten kanssa taistelemaan tarjousjauhelihoista jo ennen kaupan aukeamista. Koko kolmikko ruokittuna, pukeissa ja hiukset kammattuina ennen yhdeksää? Hyvä aamu normaalistikin. Sama litania ilman yhtään oksennusta? Paras aamu sitten positiivisen raskaustestin. 

Pahoinvointia tuuraamaan saapuivat onneksi turvotus ja ummetus. Hurraa! Raskausviikkoja ei ole kasassa vielä kuuttakaan, mutta tavalliset farkut näyttävät päälläni niin groteskeilta, ettei peilin edessä seistessä tiedä, pitäisikö itkeä, nauraa vai oksentaa. Onneksi pahoinvointi on, kuten sanottua, siirtynyt muille maille vierahille, joten vaihtoehtoja jäi vähemmän. Ananasta, vihreää teetä ja luumuja ääntä kohden - ei samaan aikaan kuitenkaan, sillä moisia mielitekoja en vielä ole ehtinyt kehittää. Mikä ei niillä lähde liikkeelle, on ärsyttävää. Vaikutusta odotellessa kaivoin naftaliinista äitiysfarkut. Ihmisten ilmoilla kävellessä olin varma siitä, että kaikki kyyläsivät vatsaani, mutta tuskinpa sentään.

Vatsaa on kuitenkin. Oli sitä jo entisestäänkin, sekä Watson että Marple jättivät raskauksistaan muistoksi kaksi ja puoli kiloa kumpainenkin. Painoni on siis jo lähtötilanteessa eri kymmenluvulla kuin edellisraskauksissa, ja painoindeksikin näyttää kivunneen 25,1:en, mokoma ruoja. Vaikka ennen raskautta laihdutinkin muutaman kilon, se ei tässä tilanteessa juuri lohduta. Niinpä olen keskenäni pohtinut, että tästä raskaudesta riittäisi ruhooni lisätyt 12 kiloa edellisten 15-17 kilon sijasta. Pyöreä kymppi olisi ihan uskomattoman mahtava juttu, mutta saattaa jäädä haaveeksi.

Tällä hetkellä kotivaa'an mukaan painan yhden kilon enemmän kuin ennen plussatestiä. Tästä kirotusta kilosta osa on varmasti nestettä, mutta kuitenkin. Tahtoisin myös välttää raskausdiabetesdemonin majoittumisen kovia kokeneeseen kroppaani, joten lienee aihetta alkaa kiinnittää erityishuomiota sapuskan laatuun ja miksei määräänkin jo näillä viikoilla - ihan vaikka vain sen painopuolenkin vuoksi. Tarkoitus olisi myös joogailla ja vaunulenkkeillä sen verran, että syke vähän nousee, mahdollisuuksien mukaan päivittäin.

Turhapa tässä on kovin kauaskantoisia suunnitelmia silti vielä tehdä, sillä raskausviikkoja on kovin, kovin vähän, ja kierukanpoistokeikkakin häämöttää vasta kaukana tulevaisuudessa - ensi viikon torstaina, jos tarkkoja ollaan. Watson ja Marple pääsevät leikkimään ystäväperheen luo siksi aikaa, sillä Ylitarkastaja on tietysti töissä. Herkkujen vähintäminen ja jonkin sortin säännöllinen liikunta tuskin ovat pahasta, vaikka Poirot päättäisikin kierukan mukana poistua rakennuksesta.

(Ja olemmehan me Ylitarkastajan kanssa pohtineet sisarusrattaita, nukkumajärjestelyitä ja muita juttuja teoriatasolla jo viikon verran, sillä hyvin suunniteltu on kuulemma puoliksi tehty.)

(rv. 5+5?)

Mä oksennan, ylen annan, ja muutenkin pahoin voin.

Minä olen aina vähän hymistellyt keskenäni niille naisille, jotka heti välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeisenä aamuna alkavat kärsia aamupahoinvoinnista ja muista kliseisistä raskausoireista. Kuten niin kovin, kovin usein ennenkin, pilkka teki u-käännöksen ja tarrautui torahampaillaan kiinni nilkkaniveleeni. Arvatkaapa, kuka on kuluttanut nyt kaksi päivää posliinijumalaa intensiivisesti palvoen? Eilen teki bussimatka lasten kanssa niin tiukkaa, että Watsonkin kyseli, onko äidillä kaikki hyvin, ja tänään lapset tsemppasivat vessan oven takana, kun oksensin mm. kaiken varpaankynsiäni myöten: "Hyvä, äiti! Hienosti oksensit! Näytä sille!"

Ynh.

Muina oireina listattakoon seuraavasti:

• veemäinen väsymys: nukahdin kolmasti istualleni, kerran näistä vessanpöntölle.
• inhottava itkuherkkyys: itkin paitsi vaihtaessani oletusselaintani myös katsellessani nukkuvaa Neiti Marplea, joka on vielä niin kovin pieni isosiskoksi, välittämättä pätkänkään vertaa siitä, ettei Neiti M:sta tule isosiskoa vielä moneen, moneen kuukauteen. 
• kipuilu Poirot'n kulmilla: kuukautiskipumainen yleisolotila sisäsynnyttimien seutuvilla sekä pistävähkö kipuun aivastusten ja muiden äkillisten liikkeiden yhteydessä; näitä jatkossa vältettäköön kuin ruttoa. Keuhkoruttoa, ei paiseruttoa.

Oireilusta huolimatta ei ole aiheen eksyä jännän ääreltä: pahoinvointi nimittäin antaa aika selkeää osviittaa Poirot'n sukupuolesta. Tohtori Watsonin asuttaessa pötsiyksiötä en voinut pahoin nimeksikään: pientä etomista, mutta ei mitään oksentamiseen asti johtanutta. Neiti Marple sen sijaan sekoitti pakkini puolen raskauden ajaksi: ensimmäisen kerran oksensin jo ennen sinänsä varhaista plussatestiä (rv. 3+3), viimeisen kerran minun ja Ylitarkastajan hääpäivänä tasan raskauden puolivälissä (rv. 20+0). Norjan puhuminen oli siihen saakka lähes jokailtainen ohjelmanumero - ei siis kliseinen aamulaatoitusoperaatio, vaan iltashow, huomautan.

Kysyin Watsonilta, olisiko kivaa, jos meillekin tulisi vauva. Ei kuulemma olisi, koska vauvat ovat tyhmiä: itkevät vain ja syövät tissimaitoa. Eivät kuulemma osaa käydä potallakaan, mikä on varsin validi huomio. (Ei kyllä osaa Marplekaan...) Marplen istuessa mahani päällä, kun koomasin lattialla, pyysin neitiä siirtymään, sillä moinen tuntui minusta fyysisesti kovin pahalta. Neidin siirtyessä viereeni pötköttämään pohdin muka itsekseni ääneen, onkohan minun mahaani mennyt vauva, kun on niin outo olo. Watsonin mukaan kyseessä on vain mahatauti, joka menee pian ohi.

(rv. 5+1?)

Lasketun ajan laskemista

Poirot on juoni tyyppi. Kuukautiskiertoni on ollut, mitä sattuu, jo tovin. Kierron pituus on vaihdellut normaalin 28 päivän ja verenpainetta nostattavan 58 päivän välillä vuosikausia. Siitäpä sitä sitten laskemaan hedelmöittymisajankohtaa. Olen ihan silkalla mutuhuttuilulla ja arvailulla päättänyt lasketun ajan osuvan maaliskuun pikemmin kuin huhtikuun puolelle. Tarkan päivämäärän hedelmöittymiselle määräsi Tohtorimme, joka eräänä aamuna kuunteli vatsaani stetoskoopilla ja ilmoitti sitten diagnoosinsa: "Äiti kuule, isi [Ylitarkastaja siis] on laittanut tänne sinun mahaan vauvan yöllä. Et varmaan huomannut, onneksi mä kuulin sen stetoskoopilla."

Lienee tarpeetonta sanoa, että punaistuin kuin mikäkin pahainen teini, sillä Watsonin ajoitus osui kiusallisen oikeaan. Hetken pohdin, oliko lapsi nähnyt ovenraosta jotain, mitä hänen ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä, mutta torjuin sitten ajatuksen. Watson ei nimittäin yksinkertaisesti kykene liikkumaan luomatta monikymmendesibelistä mölyä toisin kuin Neiti Marple, joka puolestaan on vielä niin siunatun tyhmä pieni, ettei luultavasti pahasti traumatisoituisikaan, vaikka sattuisi makuuhuoneeseen kesken kaiken eksymäänkin. Toivokaamme silti, ettei tätä(kään) hypoteesia tarvitse todistella käytännössä.

Oli miten oli, näitä kvasitieteellisillä (eli tieteestä ikinä kuulemattomillakaan) metodeilla päätin lasketun ajan osuvan maaliskuun 27. päivään - plus/miinus viikko. Selvyys plus/miinus-problematiikkaan saataneen samalla keikalla, kun kierukka nyppäistään Poirot'n menoa häiritsemästä - toivottavasti jo ensi viikolla, mutta viimeistään sitä seuraavalla. Jollain kierolla tasolla taidan toivoa, että ajan saamisessa menisi kesäsulusta ja muista syistä johtuen sinne seuraavalle, elokuun ensimmäiselle kokonaiselle viikolle, jolloin raskausviikkoja olisi luultavasti jo sen verran, että mahdollinen sykekin näkyisi.

Ikipessimistinä olen tietenkin varma, että raskaus on kohdunulkoinen, tuulimuna ja/tai menee kesken kierukan poiston yhteydessä, mutta se ei sinänsä kuulu tänne. Huvittavinta tilanteessa taitaa olla se, miten hirveästi minä, kaksi lasta vahinkoluomuna ja kivunlievitystä rukoillen synnyttänyt nainen, pelkään yhden pikkuisen kierukan poistamista. Aioin konsultoida kotilääkäriämme, Googlea, aiheesta, mutta jänistin lopulta siitäkin. Enköhän saa aiheesta ensikäden tietoa valitettavan pian...

(rv. 5+0?)

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Valehtelin heti alkuun. 

Oikeastaan oli puolipilvinen ja tyyni iltapäivä, kun minä, rouva Lemon, köpöttelin puuteroimaan nenääni mukanani kertakäyttömuki ja raskaustestipaketti. Kuukautiset olivat reilusti myöhässä, mutta mitään raskauteen viittaavaa oirehdintaa ei ollut. Kyllähän sitä nimittäin kahden raskauden perusteella tietää, että Aamupala-juuston himoaminen ja vessassa ravaaminen eivät ole kovinkaan vakuuttavia Oireita. Sitä paitsi kuparisen kierukan pitäisi huolehtia siitä, ettei positiivisia raskaustestejä pääse syntymään. Eipä niin, rouva tekee testin, rouva näkee negatiivisen tuloksen taulussa, rouva rentoutuu, kuukautiset alkavat - niinhän se toimii, eikö?

Ehkä teoriassa. 

Raskaustesti oli nimittäin positiivinen. Kierukankutale oli yhä paikallaan. Kolmevuotias Tohtori W. ja kamalaa vauhtia puoltatoista ikävuotta lähestyvä Neiti M. seikkailivat yhä Höyhensaarilla - siis ne lapset, joiden kaitsemiseen energiani ja käteni ja äänijänteeni hädin tuskin riittävät. Minun piti siirtyä työelämään syksyn aikana. Lapsilukumme piti olla toistaiseksi tässä.

Ratkaisin ongelman sillä hetkellä loogisimmalta tuntuvalla tavalla. Oksensin lounaani silkasta järkytyksestä.

Aborttiin emme pysty, se oli selvää jo ennen positiivista testiä. Sopeuduttava siis on, kun kerran Poirot'ksi nimeämämme solurypäs noin raivokkaasti tahtoo olemassa olla. Hyväksymistä helpottamaan perustetaan blogi, sellainen sopivan anonyymi, jossa kehtaa tuulettaa tunteitaan. Tervetuloa mukaan!

(rv. 4+6?)