Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Valehtelin heti alkuun. 

Oikeastaan oli puolipilvinen ja tyyni iltapäivä, kun minä, rouva Lemon, köpöttelin puuteroimaan nenääni mukanani kertakäyttömuki ja raskaustestipaketti. Kuukautiset olivat reilusti myöhässä, mutta mitään raskauteen viittaavaa oirehdintaa ei ollut. Kyllähän sitä nimittäin kahden raskauden perusteella tietää, että Aamupala-juuston himoaminen ja vessassa ravaaminen eivät ole kovinkaan vakuuttavia Oireita. Sitä paitsi kuparisen kierukan pitäisi huolehtia siitä, ettei positiivisia raskaustestejä pääse syntymään. Eipä niin, rouva tekee testin, rouva näkee negatiivisen tuloksen taulussa, rouva rentoutuu, kuukautiset alkavat - niinhän se toimii, eikö?

Ehkä teoriassa. 

Raskaustesti oli nimittäin positiivinen. Kierukankutale oli yhä paikallaan. Kolmevuotias Tohtori W. ja kamalaa vauhtia puoltatoista ikävuotta lähestyvä Neiti M. seikkailivat yhä Höyhensaarilla - siis ne lapset, joiden kaitsemiseen energiani ja käteni ja äänijänteeni hädin tuskin riittävät. Minun piti siirtyä työelämään syksyn aikana. Lapsilukumme piti olla toistaiseksi tässä.

Ratkaisin ongelman sillä hetkellä loogisimmalta tuntuvalla tavalla. Oksensin lounaani silkasta järkytyksestä.

Aborttiin emme pysty, se oli selvää jo ennen positiivista testiä. Sopeuduttava siis on, kun kerran Poirot'ksi nimeämämme solurypäs noin raivokkaasti tahtoo olemassa olla. Hyväksymistä helpottamaan perustetaan blogi, sellainen sopivan anonyymi, jossa kehtaa tuulettaa tunteitaan. Tervetuloa mukaan!

(rv. 4+6?)