Ai niin, se blogi...

Tänään on kai mittarissa 20+0. Blogin edellisestä päivityksestä on vierähtänyt aikaa pari kuukautta. En oikein osaa sanoa muuta kuin pahoitella. Meillä - Poirot'llakin - on kaikki hyvin, mutta aikaa ei vain tunnu riittävän raskausblogille. Työt, lapset, koti, joululahjasysteemit - mikä pirun älynväläys tämäkin nyt muka oli, tehdä joululahjoja itse?! Kirottu keskiraskauden energiapiikki!

Tiivistäkäämme siis menneet viikot näin:

NP-ultrassa oli kaikki mainiosti. Munasarjassa kysta, mutta ei niin iso, että siitä aiheutuisi murhetta tai vaivaa. Poirot vastasi keskimäärin viikkoja - pää oli hieman pienempi, reisiluu hieman pidempi. 

Sokerirasituksessa narahdin. Sain raskausdiabetesdiagnoosin yhden rajalla häilyneen arvon perusteella raskausviikolla 14. Tylsää ja tyhmää, mutta tuleepa pidettyä herkuttelu kurissa vieläkin paremmin. Toistaiseksi sokerit ovat pysyneet komeasti kurissa ihan ruokavaliolla, ja tällä tiellä olisi tarkoitus jatkaa vielä muutama kuukausi. 

Painoa on tullut maltillisesti, noin 3 kiloa alkupainoon nähden. Tuo on puolet vähemmän kuin mitä aiemmissa raskauksissa.

Tiputteluvuotoa esiintyi tovi raskausviikon 15 loppupuolella. (Muistaakseni, heh.) Laitettiin em. kystan ja/tai kohdun ärsyyntyneiden limakalvojen piikkiin. Harjoitussupistukset alkoivat oikeastaan heti vuodon loppumisen jälkeen. Kipeitä mokomat eivät ole, mutta kyllä ne silti huomaa. Likkalasta odottaessani muistelisin ryökäleiden raahautuneen riesakseni samoihin aikoihin, eikä neuvolassakaan niistä huolestuttu, joten en kai minäkään jaksa.

Josko tämä tästä taas. :D

Yksitoista plus

Viikot vierivät, pötsi pyöristyy ja energiatasokin on lähes ennallaan, jos verrataan alkuraskauteen. Raskautta edeltävälle tasolle palattaneen noin kahden vuosikymmenen päästä, kun Poirot'kin on siinä iässä, että hänet voi niska-ahteri-otteella heittää etuovesta ulos tahi parvekkeelta alas. Sitä odotellessa. 

Vaikka ensimmäistä raskauskolmannesta on vielä viikon verran jäljellä, ja niskapoimu-ultraan on vielä yksitoista yötä, syyhyttäisi sormiani alkaa jo kilkutella langanpätkistä pieniä nuttuja ja lakkeja ja sukkia ja vanttuita. Toisaalta eilen kävin läpi Tohtori Watsonin ja Neiti Marplen vanhoja vaatteita sillä tuloksella, että Poirot'lle tuli laitettua sivuun jo banaanilaatikollinen sisävaatetta. Iso osa näistä on enemmän tai vähemmän tyttömäisiä, mutta minkäs teet. Poika-Poirot tarkoittaisi varsin tuntuvaa shoppailu- ja ompelu-urakkaa meikämutsille ja ipanoiden isoäideille, mutta ehkäpä me moisesta haasteesta selviäisimme. Ihan pikkuisia, 50- ja 56-senttisiä vaatteita, meillä ei ole tallessa oikeastaan ollenkaan, mutta shoppailemaan en silti aio ennen rakenneultraa alkaa. (Uhoaa krooninen kirpputoriaddikti.) 

Mutta se ultra, niskapoimumokoma! Sitä odotellaan jo. Watsonille on järjestetty hoitopäivä päiväkotiin niin, että hän on aamupäivän pois jaloista, ja Marple pääsee leikkimään kätevästi ultraäänitutkimuslokaation  lähellä asuvan bestiksensä kanssa hetkeksi. Tämä järjestely takaa sen, että Ylitarkastajakin pääsee toimenpidettä seuraamaan - tai käytännössä kai varmistamaan, etten jänistä viime sekunnilla ja pakene vuorille, sen verran tällaista kohtuullisen kokenutta ultrassa juoksijaa mokoma toimenpide tuppaa jännittämään. Mikäli ultraääniaallot eivät mitään epäilyttävää paljasta, kerrotaan Poirot'n sisaruksille, isovanhemmille sekä täti-setä-eno-joukkiolle raskaudesta muutaman päivän sisään. Ehkä yritämme järjestää pienet kahvikekkerit Marplen puolitoistavuotissyntymäpäivän kunniaksi ja pamauttaa uutisen siellä. Saisivat mummelit ja muut huuhtoa sitten järkytyksensä alas sumpilla ja hukuttaa huolensa kermavaahtoon.

Jos totta puhutaan, olen Marplelle yrittänyt selittääkin, että äidin mahassa on vauva, mutta eipä tuo oikein ole hoksannut, mistä on kyse. On tässä onneksi vielä puolisen vuotta aikaa saada pikkulikan kalloon uppoamaan tieto jollain tapaa. Hämärästi muistelisin, että puolitoistavuotias Watson pusutteli ja pärisytteli jo mahaani, mutta tiedä häntä. Aika kultaa muistot pätee erityisesti lapsien taitoihin. 

Mutta nyt aion mönkiä suihkun kautta petiin. Keskiraskaus alkaa ilmeisesti lähestyä, sillä nukun enemmän kuin lapseni. Tai nukkuisin, jos lapset sen sallisivat, mokomat kiittämättömät ruojat ja kyyt povellani. Lisäksi seisomatyö alkaa näköjään turvottaa jalkojani iltaisin niissä määrin, että jonkin sortin tukisukkaratkaisu taitaa olla välttämätön ennen pestini loppumista joulun aikaan. Koipiparat!

(rv. 11+1)

Mahavalas kävi neuvolassa, kierros 1.

Arvatkaapa kahdesti, kumpi versio tarinasta toteutui tämänaamuisella neuvolareissulla.

1. Rauhallisen aamun jälkeen kävelin rauhallisesti kaunista ulkoilupolkureittiä pitkin kohti parin kilometrin päässä olevaa neuvolarakennusta nauttien kauniista alkusyksyisestä aamusta. Perille päästyäni jätin virtsanäytteen, punnitsin itseni ja istuin odotusaulaan selailemaan odotusaiheisia lehtiä selailemaan, kunnes tuttu neuvolatyöntekijä kutsui minut nimeltä huoneeseensa. Kävimme rauhassa läpi huolellisesti täyttämäni esitietolomakkeen, katsoimme verikoelähetteet kuntoon ja vaihdoimme kuulumiset, kunnes oli aika mitata hemoglobiini ja verenpaine, jotka molemmat olivat erinomaisella tasolla. Sovimme seuraavan käyntiajan lääkärille parin viikon päähän, vaihdoimme hyvästit, ja pääsin taas nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.

2. Juoksin bussipysäkiltä viimeiset sata metriä neuvolaan jo valmiiksi myöhässä syljeskellen keuhkonpalasia ja nieltyjä kyyneleitä. Kamala aamu, jonka kruunasi päiväkotiin surkeasti nyyhkyttäen jäänyt Watson. Neuvolassa onnistuin hiki päässä tirauttamaan olemattoman kokoisen näytteen kertakäyttömukiin ennen kuin hölkkäsin vesipulloni sisällön avulla hengitysröörejäni voidellen istumaan tuttuun, vähän kolkkoonkin huoneeseen. Onneksi tutulla neuvolakätilöllä oli ilmeisesti yhtä levoton aamu takanaan kuin minulla, ja höpöttelimme kaikkea kummallista, kunnes havahduimme siihen tosiasiaan, että ilmeisesti jotain järkevääkin piti tehdä. Koska hän oli unohtanut lähettää minulle esitietolomakkeet enkä moisia oikein ollut kaivannutkaan, kävimme läpi edellisraskauden ensikäynnille tuomani lapun ja teimme tarvittavat muutokset. Ehdin jo lähteä ovesta ulos, kun hoksasin, että yleensähän sovitaan seuraava käyntiaika ennen käynnin lopetusta, ja käännyin kannoillani lääkäriaikaa järjestämään.

No niinpä niin. Onneksi verenpaine oli minulle ylimaallisen hyvä, hemoglobiini varsin kelvollinen, virtsanäyte puhdas ja painoakin oli tullut maltillisesti. Edellisraskauksissa tähän mennessä mokomaa oli kertynyt jo nelisen kiloa (!), kun nyt olen yhä lähtöpainossani. Verikoelähetteet muistettiin laittaa matkaan, samoin sokerirasitukseen mokoma, ja lupasipa kätilökulta minun pääsevän pelkopolille käsittelemään Marplen synnytystä, mikäli koen sen vielä parin-kolmen kuukauden päästä tarpeelliseksi. Jes! Sydänääniä oltaisiin voitu etsiä, mutta päätin lopulta, etten tahdo moista. Alkaisin vain panikoida ja kiipeillä seinille, jos ja kun niitä ei läskivarantojeni läpi kuultaisi. Lääkäriaikakin muistettiin lopulta järjestää, ja se on luvassa pari päivää np-ultran jälkeen syyskuun jälkimmäisellä puoliskolla. Valtakunnassa loppujen lopuksi kaikki hyvin siis.

Kotimatkalla selasin läpi laukustani löytyvää parin kilon painoista lukumateriaalisettiä, josta osa jäi suoraan paperinkeräysastiaan. Ruokasuositukset ovat edelliskerrasta muuttuneet seuduilla näillä sen verran, että rooibostee on lisätty ei-suositeltavien joukkoon, kun taas sallittujen makeutusaineiden listaa jatkamaan on sikiytynyt stevioglykosidi (E 960) eli kavereiden kesken Stevia. Jes, enemmän limuvaihtoehtoja sitten, kun raskausdiabetes aikanaan diagnosoidaan! Neuvolakortin kannet ovat ehkäpä rumimmat ikinä, ja pengoinkin jo kangasvarastojani etsien sopivia puuvillakankaita uuden mokoman tekemistä varten. Jospa tekisin kerralla sen verran tujumman setin, että sinne sopisivat kaikkien 2,25 kakaran neuvolakortit, minun äitiysneuvolakorttini ja jälkikasvuston KELA-kortit.

Koska kaikki on dokumentoitava blogiin, dokumentoitakoon myös neuvolakortin sisältö. 

Raskausviikko: 9+6

Paino: ± 0 lähtöpainoon

Hemoglobiini: 132

Virtsa (prot./gluk./bakt.):  - - -

Verenpaine : 118/72

Tästä se lähtee, aika huimaa. Päivän päätösrintamalla on päätetty Watsonin saavan viettää pitkän viikonlopun kotosalla ja kutsua taas kerran tulevat isovanhemmat Neiti Marplen puolitoistavuotissyntymäpäiväkakkukahveille syyskuun loppupuolella (np-ultran jälkeen), jolloin heitämme raskausuutisen mokomien naamalle. Aika hiivatin kuumottavaa - taas kerran. 

(rv. 9+6)

Atsiu!

Kymmenes raskausviikko on jo melkein puolivälissä, ja minä olen ehkä vetämättömämpi kuin ikinä raskausaikana. En tiedä, vaikuttaako uupumuskertoimeen enemmän se, että hoidettavia lapsia on taas yksi enemmän kuin edellisraskaudessa, vaiko kenties tämä koko perhettä vaivaava flunssa. Ette uskoisi, jos yrittäisin sanoin kuvailla, miten paljon räkää muodostaa yhteismassaltaan noin kolmikymmenkiloinen ja summattuna vähän yli keskivertosuomalaismiehen pituinen alle kouluikäinen sisarusparivaljakko. Toinen myyttiset mittasuhteet saavuttava tekijä räkärintamalla on se, millaiseen kuntoon muutaman päivän jatkunut lämpöily, räkäily ja kurkkukipuilu saattaa aikuisen naisen. Manflu on jo sen verran laajalti tunnettu ilmiö, että siihen pureutuminen tässä mediassa olisi turhaa - eikä vähiten siksi, että Ylitarkastaja on 4,5-henkisestä perheyksiköstämme ainoa, joka on pystynyt hoitamaan (työ)velvoitteensa lähes ilman vikinöitä.  En voi kuitenkaan olla jakamatta tätä Pinterestin syövereissä vastaan tullutta kuvaa.

On räkätaudista silti hyötyäkin. Olen saanut pestyä vessan ja hoidettua tiskihommat kakomatta ensimmäistä kertaa noin kuukauteen! Perjantaina odotin töissä hirmuista asiakaspalvelumanalaa kiukkuisine täteineen kaikkineen, mutta pomon katsahdettua minuun kerran löysin itseni takahuoneesta inventoimasta teekuppi kädessäni. Ei paha ollenkaan! Lisäksi halikapinoiva ja -lakkoileva Neiti Marple on lämpöilypäivinään ollut ihastuttavan sylivauvaisa ja tunkenut kainaloon aina, kun istun ahterilleni tai asettaudun vaakatasoon. Kyllä kelpaa! (Tohtori Watson aloitti päiväkotitaipaleensa ja tankkaa läheisyyttä kotona ihan juuri niin paljon, kuin ennakkoon kuvittelinkin. Ja kiukuttelee, voi Luojan tähden, miten se lapsi kiukuttelee ja uhmaa ja ajaa minut hermoromahduksen partaalle!)

Alkavalla viikolla luvassa on psykologia hulluusongelmiini (hulluus ei ole mitään uutta, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut vähintään koko aikuisikäni), normaalit kaksi tai kolme työpäivää sekä ihkaensimmäinen neuvolakäynti vanhalla, tutulla, ihanalla neuvolakätilötädillä, vaikka en hänen alueellaan enää asukaan. Näinköhän sitä raskausviikoilla 9+6 kokeillaan jo niitä sydänääniäkin kuunnella? Palaan viimeistään keskiviikkona raportoimaan tämän jännittävän sivujuonen (ja muiden neuvolakuulumisten) etenemisestä.

(rv. 9+3)

Tiukka, tiukempi, budjetti

Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen oppinut elämään enemmän tai vähemmän tiukalla budjetilla ensin opiskelijan leima otsassani, sittemmin opiskelijaäidin stigmaa kantaen. Ruokakaupassa käyn usein aamulla, kun päiväystarjoustuotteissa on huimasti valinnanvaraa, vaalean leivän leivon itse, pesuaine- ja sittemmin vaippatarjousten perässä juoksen pitkin varsin suurta kotikaupunkiani ja varsin usein konsultoidaan erään saksalaisketjun (jota meidän perheessämme rakastavasti Hitler-Siwaksi kutsutaan. Tällä saralla kuvittelen olevani jo jonkin sortin asiantuntija.

Toinen pihistelyerikoisuuteni on - ymmärrettävästi - lastentarvikehankinnat. Minä tahdon lasteni kulkevan säänmukaisissa, ehjissä ja siisteissä vaatteissa. Kirpputorit, Facebookin myyntipalstat ja Huuto.net ovat ahkerassa käytössä, mutta ostetaan meille uuttakin vaatetta - ja myös muualta kuin ruotsalaisista halpaketjuista. Poirot'n myötä pihistelytaitoni taitavat kuitenkin päästä koetukselle, sillä meidän ei ollut tarkoitus lisälisääntyä lähivuosina, ja olenkin myynyt tarvikkeita ja vaatteita varsin reippaalla otteella niiden jäätyä pois Neiti Marplen käytöstä. Olemmekin nyt materiatasolla melkein samassa tilanteessa kuin Tohtori Watsonia odottaessani. Kantovälineet, Manduca ja kudottu pitkä kantoliina, meillä (Luojan minun laiskuuteni kiitos!) meillä on vielä, joten ihan kaikkea ei sentään jouduta hankkimaan. 

Marplea odottaessani en ottanut äitiyspakkausta vaan rahamuotoisen äitiysavustuksen, sillä meillä oli kaikki tarvittavat tarvikkeet enkä ylipäätään pitänyt senvuotisen pakkauksen kuoseista. Päätöstä en ole katunut hetkeäkään, mutta Poirot'lle paketti on otettava - ihan vaikka vain nykyisen pakkauksen söpöyden vuoksi. Sieltä saataneen varsin paljon tarpeellista tavaraa, ensisänky nyt ainakin.

Uuden pinnasängyn hankkimista meillä pohditaan ahkerasti, sillä perintöpinnasänkymme on parhaillaan minun äitini luona "matkasänkynä", ja sen on oikeastaan varsin hyvä olla siellä. Hankintalistan huippupäässä ovat kuitenkin ehdottomasti yhdistelmärattaat, jotka on mahdollisimman kätevä vaihtaa rattaista vaunuiksi ja toisinperin: meille kun ei sisarusrattaita tälläkään kertaa taideta hankkia, vaan Marplen kanssa opetellaan seuraavan puolivuotisen aikana ahkerasti jalan kulkemista. Hienosti neiti melkein puolitoistavuotias jo osaakin kävellessään pitää kädestä kiinni ja kaupassakin olla karkailematta. Toivoa siis on! Seisomalauta hankittaneen kuitenkin, ja kantovälineitä pidetään ensialkuun ahkerasti mukana. Sekä hyökkäysvaunut että pinnasänky olisi tarkoitus löytää sopuhintaan käytettynä lähiseuduilta, enkä hetkeäkään epäile, etteikö moinen onnistuisi: onhan se onnistunut ennenkin! Uuden patjan hankimme Poirot'lle tietysti ihan jo kätkytkuolemariskin pienentämiseksi.

Vaatehankinnat ajattelin mahdollisuuksien mukaan säästää joulun jälkeisiin alennusmyynteihin ja kirpputoreille. Poirot'n tuleva kummitäti on jo nakitettu erään ulkovaatekäsityöprojektin pariin, ja ompelijaanoppi saanee kasan kangasta ja kaavan toista mokomaa varten. Jos Poirot on tyttö, pitäisi sopivaa vaatetta löytyä varastoista ensimmäiselle vuodelle vielä varsin hyvin. Niistä on näillä raskausviikoilla turha muutenkaan vielä erityisemmin vaahdota.

Mutta ne Oikeasti Jättimäiset Hankinnat! Nykyinen kolmiomme on pienenpuoleinen, mutta pienillä lisäjärjestelyillä riittää meille kohtuullisen helposti vielä useamman vuoden, jos niikseen. Silmäilemme neliötä seinän toiselta puolelta, mutta korkeampi vuokra hirvittää hirveästi. Autosta, kamalasta bensa- ja rahasyöpöstä, on myös ollut vähän puhetta, sillä jostain syystä kuvittelemme, että julkisilla matkustaminen 1,5-2 tunnin junamatkan päähän sukuloimaan on huomattavasti työläämpää kolmen lapsen kanssa kuin mitä se on kahden lapsen kanssa. Nämä ovat vielä tukevasti mietintämyssyn alla, mutta sen verran aktiivisesti mielessä, että yllätin itseni selailemasta nettiautosivustoja toissailtana.


Ja kyllä, kiitos kysymästä, budjettielämä kyllästyttää jo. En sano, että kadun valintojani tai tahtoisin tehdä toisin, mutta asiasta suoraan kysyville opiskelukavereille ja muille otuksille tapaan yleensä sanoa, että lapset kannattaa ehdottomasti tehdä vasta siinä vaiheessa, kun opintolainan maksuohjelma on jo hyvin käynnissä. Rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, mutta kyllä se hiukan laittaa hymyilemään, kun ei tarvitse joka senttiä laskea. (Toisaalta lasten saaminen - koska kaikkihan tietävät, ettei lapsia oikeasti tehdä - opiskeluaikana oli siitä hyvä veto, että olimme jo tottuneet elämään köyhyysrajan pinnassa heiluen. Kotihoidontuen määrä olisi ollut varmasti järkytys, mikäli johonkin muuhun olisimme tottuneet.)

(rv. 8+5)

Kuukausikatsaus

Tämä katsaus on ehkä hieman huijausversio, sillä minä olen tiennyt raskaudesta vasta kolmisen viikkoa, mutta pyrkikäämme olemaan takertumatta moisiin sivuseikkoihin. Jatkon kannalta (mikäli Poirot siis päättää kyydissä pysyä, jossittelua ei sovi unohtaa ainakaan ensimmäisen kolmanneksen puolella) on helpointa raportoida neljällä jaollisten raskausviikkojen kilahtaessa mittariin, joten sen mukaan on mentävä. Raskausdementiaa ei parane aliarvioida.

Keskustelupalstoilla ja leikkipuistojen khuuleissa mammajengeissä puhutaan muuten poksuvista raskausviikoista. Aika hassu mielikuva syntyy moisesta kielikuvasta. 

No niin, asiaan. Menneeseen kuukauteen mahtuu useita merkittäviä raskaudellisia virstanpylväitä, joista olennaisimmat lienevät raskauden toteaminen, kierukan poistaminen ja raskauden jatkuminen siitä huolimatta. Neuvolakäyntejä tähän kuukauteen mahtui nolla (0), joskin yksi (1) lääkärikäynti oli ehkä sitäkin hyödyllisempi. Näiden edellä listattujen Hurjan Jännittävien Asioiden lisäksi mukaan on oirerintamalla mahtunut ainakin pahoinvointia, kylpyhuoneiden kattava laatoitusoperaatio, supistustuntemuksia, venymiskipuja ja itkuherkkyyttä. Niin ja turvotusta. Paljon turvotusta. Kilokaupalla. 

Painoa on alkutilanteeseen nähden kertynyt -1,5 kg, mikä on oikeastaan varsin mainio juttu, vaikka raskausaikana ei laihduttaa kovin paranisikaan. Kahdessa miinuskilossa käytiin, mutta toisaalta niin käytiin yhdessä pluskilossakin, joskaan ei tässä järjestyksessä. Poistunut paino on enimmäkseen nestettä, jota en välttämättä tule kaipaamaan. Raskausvaatteita (-housuja siis) olen käyttänyt pahimpina turbopäivinä - ja myös silloin, jos suosikkifarkkuni ovat pesussa. Painonhallintaa helpottaa se, että oikeastaan ainoat mielitekoni ja himoni kohdistuvat verigreippeihin, joita eräänä iltapäivänä söin kolme. Hups.

Pahin järkytys positiivisesta raskaustestituloksesta alkaa hiukan helpottaa, vaikka välillä Tri Watsonin ja Nti Marplen vetäessä poikkeuksellisen komeita kiukkukohtauksia synkronoidusti sitä miettii, mihin hiivattiin sitä onkaan ryhtymässä. Mitään isoja päätöksiä ja hankintoja ei olla vielä tehty, koska raskaus on kaikesta huolimatta vielä niin kovin aluillaan, mutta saattaapa olla, että bongasin meille (tai siis Poirot'lle) ryöstöhintaisen turvakaukalon, jota en voinut jättää ostamatta. Hups. Myyn sen sitten samalla hinnalla eteenpäin, jos Poirot päättää jättää meille saapumatta. Puoli-innoissani (euronkuvat silmissäni kiiluen) olen myös päättänyt käydä Watsonin ja Marplen vaatevarannot läpi ja roudata kierrätykseen ja kirppiksille tavaraa sen verran, että uusille saadaan tilaa: iso osa vauvanvaatteistamme ostettiin käytettyinä Watsonille, ja Marplen puklujen jälkeen ne alkavat olla sen sortin lumppuja, että niistä ei saisi edes matonkuteita. Tavarapuolesta pitäisi varmaan muutenkin vääntää oma tekstinsä lähitulevaisuudessa.

Tällä hetkellä veikkaisin Poirot'n olevan omeletti eli siis munakas. Selvällä suomella sanottuna arvelen alkioni kantavan Y-kromosomia, eli minulla on poikaolo, vaikka toisaalta toivon tyttöä. Ylitarkastaja arvelee Poirot'n olevan tyttö. Arviomme menevät siis tismalleen samoin kuin edellisissä kahdessa raskaudessa, ja kuten fiksuimmat ehkä päättelivät, osumatarkkuutemme on ollut molemmilla aika tasan 50 % luokkaa. Kolmas, ratkaiseva kierros siis määrittelee voittajan tällä saralla. 

Jotta tämä olisi vakavastiotettava raskausblogi, minun pitäisi kai liittää tähän(kin) päivätty ja raskausviikotettu kuva masuasukkini yksiöstä. (Hahahaa!) Valitettavasti vietin tänään erinomaisen illan ystävättäreni kanssa kaupungilla mässäillen, maailmaa parantaen ja muuten juoruten, joten kuvattavaa todellakin piisaisi, sen verran juusto-valkosipulipurilainen pötsiäni turvottaa. Mutta rehellisesti sanottuna en näe vatsaa olevan juuri enempää kuin lievästi ylipainoisessa lähtötilanteessakaan, joten en taida jaksaa sitä tähän kuvatakaan. Ehkä sitten, kun on jotain kuvattavaakin. 

Kolmas raskauskuukausi pyörähtää käyntiin, viimeinen tätä ensimmäistä kolmannesta. Aika hurjaa. Parin viikon päästä pitäisi siis kai alkaa puolitosissaan pohtia, miten vauvauutinen kerrotaan minun ja Ylitarkastajan vanhemmille. Apuva!

(rv. 8+0)

Jännitystä elämään

Eilen illalla oltiin vähän turhankin jännän äärellä. Poirot'n ja Marplen iltariehujen aikaan havaitsin ohimennen kuukautiskipumaista kramppailua alakerrassa. En kiinnittänyt siihen isommin huomiota, kunhan panin ohimennen merkille, että muistan seuraavalla nenänpuuterointikeikalla vilkaista, onko tuntemusten kaverina vuotoa. Muutamaa minuuttia ja kahden hieman viidentoista kilon molemmin puolin olevan lapsen fyysisesti sänkyyn pakottamista myöhemmin tajusin, että minua supistaa. Kipeästi. Lyhythän tuo oli, ehkä viisi-kuusi sekuntia, mutta ihan selvä supistus kuitenkin - tai ainakin se vähän myöhemmin tullut n. kymmensekuntinen oli.

Pikaiset ensiaputoimenpiteet käynnistin jokseenkin samoin tein. Komensin miehen vahtimaan, että Marple pysyy sängyssään, laitoin kaurapussin mikroon kuumenemaan ja upotin itseeni gramman parasetamolia kahdeksan vesidesin avulla. Sohvalla vaakatasossa ehdin kirota melkein yhtä hienosti kuin Marplea vahinkoluomusti synnyttäessäni, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Uusia supistuksia ei kuitenkaan tullut ja ne menkkameiningitkin vaipuivat aika nopeasti. Veristä vuotoakaan en ole bongaillut, joten taisin selvitä säikähdyksellä.

Tänään olen pohtinut puolivakavissani keskenmenon feikkaamista, jotta pääsisin sinne kuuluisaan Jonnekin ultrattavaksi, koska sydänääniä on turha näillä viikoilla käydä kuuntelemassa. NP-ultraankin on vielä yli kuukausi, hiisi soikoon! (Tasan viisi viikkoa itse asiassa.) 

Sitten muistin yhtäkkiä luistaneeni kantovelvollisuuksistani, kun muutimme odottaessani Marplea vielä vähän näitä pienemmillä viikoilla, koska bongasin pari Ihan Oikeaa supistusta. Kaikki meni hyvin silläkin kertaa, joten ehkäpä nytkin. Toivottavasti. 

Muillakin rintamilla elo on ollut varsin jännittävää. Tohtori W. aloittelee päiväkotiuraansa kovin innoissaan, mutta Neiti M. ei oikein arvosta sitä, että hänen idolinsa ja esikuvansa ei olekaan saatavilla viihdyttämään ja kinastelemaan ympäri vuorokauden. Kovaa on pienen otuksen elo ja olo. Osa kiukusta menee toivottavasti hampaiden piikkiin - tai vauvarokon, josta tyttö parhaillaan toipuilee. Viikonloppuna on kaveripariskunnan häät, ja minun pitäisi siis lauantai-iltapäivään mennessä keksiä paitsi uskottava selitys sille, että pysyn limulinjalla, myös juhlavahko kolttu, joka on tarpeeksi tilava ja sopivan mallinen piilottamaan varsin turvonneen pötsini.

Turvonnut pötsi on typerä otus kaikessa turpeudessaan, sillä se ei selvästikään ole huomannut, että painan kaksi (2) kilogrammaa vähemmän kuin plussatestiä seuranneena aamuna. Jännä, miten paljon ihan vain sokerin ja vaaleiden viljojen ruokavalista karsiminen tekeekään!

(rv. 7+5)

Senttisistä pavuista ja muusta muikeasta

Jokunen teistä saattoi ehkä jo kuvitella, että Poirot olisi syöksynyt pelastamaan kierukkakämppistään torstaiaamun julmassa häätöoperaatiossa, mutta väärässä olitte, mokomat. Poirot oli nimittäin liian kiireinen papuillessaan koko tasan seitsenviikkoisessa glooriassaan kohdun vastakkaisella laidalla huomatakseen kohdunkaulan seutuvilla käynnissä olleen operaation. Kierukka oli, kuten arvelinkin, hieman pois paikaltaan. Mokoma kuparinkappale oli ilmeisesti edellisen kuukautisvuodon yhteydessä mennyt pois paikoiltaan, muttei tippunut kokonaan pois, vaan jäänyt hengailemaan osittain kohtuonteloon ja osittain kohdunkaulan sisään. Poisto sujui siis helposti, kun poistettava oli jo valmiiksi lähes irti.

Poirot oli torstaina tasan seitsemänviikkoinen, eli voin alkaa vuokrata Tohtoria stetoskooppeineen toimittamaan huippuvarhaisen raskaustestin tehtäviä vauvaa yrittäville pariskunnille. Sataprosenttisen* varma hedelmöityksen havaitseminen alle puoli vuorokautta yhdynnästä! Laskettu aika napsahtaa siis parin päivän päähän Marplen synttäreistä, joskin toivon Poirot'n suvaitsevan siirtyä seikkailemaan mahanahan tälle puolelle edes viikon laskettua aikaa aiemmin. Loppuraskaus kun on ihan takamuksesta - vähän niin kuin ne siihen liittyvät peräpukamatkin.

Takaisin asiaan.

Seitsenviikkoinen Poirot siis oli ihan juuri sellainen kuin ikäisensä alkion kuuluu ollakin. Syke nähtiin, vaikka hiukan friikiltä mokoma tuntui, sillä ensin kuolemaa tekevältä pikseliltä näyttänyt ilmiö näytti toisesta kuvakulmasta siltä kuin tyypin vartalon koko keskimmäinen kolmannes olisi vilkkunut villisti. Bileissä oli mukana myös ruskuaispussi, joka aiheutti minulle pienimuotoisen sydänkohtauksen ja aivoverenvuodon, sillä äkkiseltään ja kouluttamattomaan silmääni mokoma näytti varsin paljon toiselta alkiolta. Kovin valo- tai ultraäänikuvauksellinen Poirot ei kuitenkaan ollut, vaan näytti pikemminkin noin sentin pituiselta, osittain vilkkuvalta pavulta. Sain kotiin vietäväksi kuvankin tyypistä, mutta en taida jaksaa moista pikselimössöä tänne ladata. Uteliaimmat voivat keskenään vaikka googlata, miltä seitsenviikkoinen alkio näyttää ultraääniversiona.

Torstain reissu oli siis varsin menestyksekäs kaikilta osin - mitä nyt sen sortin henkinen voimainkoetus, että yhdistettynä fyysiseen väsymystilaan (alkuraskaus + ensimmäisiä poskihampaita tekevä taapero = miksi, oi miksi raskaana oleville naisille on määrätty kofeiininsaannin enimmäissuositusmäärä?!), etten ole muutamaan päivään pystynyt armotonta Pinterest-hyökkäystä kummempaan semijärjelliseen toimintaan internetissä(kään). Huomenna olisi tulossa sukulaisvieraita pääkaupunkiseudulta, ja jollain ihmeen konstilla pitäisi täten paitsi aamulla saada siivottua ja fiksattua apelle apetta myös oltua pirjoamatta kahvinkeiton yhteydessä tahi kahvipöydässä. Yritin ehdottaa miehelle jotain taktista noro-virusta tai muuta vieraidenkarkottajaa, mutta  valitettavan heikolla menestyksellä. Täytyypä siis aamulla kokeilla uudestaan, josko kahvi jo nyt pysyisi sisällä. Watsonia odottaessani luonnon sanelema kahvilakko päättyi armollisesti jo raskausviikolla kahdeksan, kun taas Marple laittoi minut tuskailemaan tuplaten pidempään.

Oli miten oli, Ylitarkastajan ja allekirjoittaneen silmissä siintää jo tämänkaltainen tutti, jota kastepapin show'n taustalla yritetään puoliväkisin sulloa kastemekossaan hikoilevan ja vänisevän Poirot'n naamaan. Mutta miten tuollaisen huopaviritelmätutin muka desinfioi, täh? Voi tätä käytännöllisyyden kirousta!

(rv. 7+2)

*) Rouva Lemonin suorittama tutkimus, johon osallistui yksi (N=1) tutkittava. (Verrokkiryhmän N=0.) Yhteydenotot sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen.

Arkeilua

Kävimme viikonloppuna koko perheen voimin idyllisellä huvipuistoretkellä Tampereen suunnalla. Lippuihin hujahti reilu satanen, vaikka Marple pääsikin mukaan ilmaiseksi. Viivyimme huvipuistoalueella aika tasan neljä (4) tuntia, joista kaksi (2) Watson karjui räkä poskella, koska oli 101-senttisellä varrellaan liian pieni lähes kaikkiin laitteisiin, ja possujunat sun muut ovat kuulemma vauvoille. Plääh. Delfiinit olivat onneksi molempien ipanoiden mieleen ja hormonihirviöäitinsä itki esitystä katsoessaan hormoni-itkujaan, koska delfiini. Ihan loogista - ainakin jossain todellisuudessa.

Riehumareissu imi mehut koko jengistä, ja muutama päivä on mennyt vain lattialle kasautuvia leivänmuruja sohvan ja maton alle potkiessa. Poirot'lla on ilmeisesti joku kasvu- ja kehitysspurtti päällänsä, sillä minä olen aivan onnettoman uupunut. Katkaisin epätoivon hetkellä jopa plussatestistä asti jatkuneen kahvilakkoni vain todetakseni, että jo kahvin tuoksu saa minut oksentamaan. (Onneksi tämä selvisi eräänä aamuna kotioloissa eikä seuraavan päivän vierailulla anopin luona.) Tee onneksi helpottaa hieman koomaisuutta kofeiiniresistenssin palattua ns. normaalille tasolle, kun en enää juo viittä tai kuutta muumimukillista yönmustaa elämännektariinia, kuten ennen plussatestiä. 

Painopuolella meno näyttää mukavalta. Sokerivieroitusoireet ovat helpottaneet niissä määrin, että uskaltauduin tänään ostamaan itselleni neljän irtokarkin pussin. En saanut syötyä niistä kuin kaksi, kun makeus alkoi jo ällöttää, ja päätin säästää Susu-palan ja salmiakkipääkallon illaksi. Vaakakin näyttää lounasaikaan vaatteet päällä saman verran kuin aamulla alusvaatteisilla plussatestiä seuraavana päivänä, eli hiukan on nestettä ja muuta kuonaa tainnut koneesta poistua. Mitään varsinaista laihdutuskuuria en aio tietenkään tähän elämänväliin nykäistä, vaan ihan yksinkertaisesti kytätä vähän tarkemmin, mitä suuhuni laitan. Käytännössä välttelen nopeita hiilihydraatteja ja yritän pitää kiinni säännöllisestä ruokailurytmistä. Helpommin sanottu kuin tehty kahden kääpiöhirviön pyörityksessä.

Ylihuominen kierukkaoperaatio ja lasketun ajan määritys ei ainakaan vielä pelota tai jännitä. Fiksuna ja filmaattisena tyyppinä olen keskittänyt vähän energiani ja alitajuntani resurssit jo synnytyksen panikointiin. Neiti Marplen synnytys jätti jonkinasteiset traumat (joita ehkä täälläkin tulen käsittelemään), joten pelkopolin kautta taidan tällä kertaa synnyttelemään suunnata. Sektiota en kuitenkaan tahdo, ellei se jostain syystä ole lääketieteellisesti välttämätöntä. Oli miten oli, nämä jutut olisi ehkä fiksuinta jättää ajatustasolle muhimaan vielä parin raskauskolmanneksen ajaksi, mikä on kylläkin yllättävän hankalaa, kun vedet menevät joka yö vähintään kerran.

Nyt jätän lörpöttelyt sikseen ja lastaan itseni päiväristeilylle Höyhensaarille. Jälkikasvusto kuorsaa osittain, osittain leikkii melko hiljaa sängyssään, ja Ylitarkastaja häärää hellan ääressä hajuherkän vaimonsa sijasta, joten montaa yhtä hyvää mahdollisuutta ei tämän vuorokauden puolella taida tulla.

(rv. 6+5?)

Iltalevottomat ajatukset

Tutkimattomat ja kovaääniset ovat kolmevuotiaan ajatukset erityisesti nukkumaanmenoaikana. "Äiti, miten ne vauvat menevät sinne niiden äitien mahoihin? Onko niillä joku ovi, mistä ne kulkee? Vai tuleeko ne navasta sitten ulos, kun ne on valmiita? Onko isin mahassa koskaan ollut vauvaa? Kuule, minun masuun on varmaan nyt mennyt vauva, se laulaa siellä, kuuletko?"

Neiti Marplea odottaessani taisin alkaa heti plussatestin jälkeen jutella Watsonille mahassani olevasta vauvasta, joka kasvaa siellä ja muuttaa sitten meille asumaan, kun ei enää mahdu mahaan. Nyt Tohtorismies puhuu niin paljon ja selvästi, että moisia salaisuuksia ei oikein voi hänelle vielä uskoa. Tykkään ainakin uskotella itselleni lapsen lörppäsuun olevan se päällimmäinen syy pitää vauvauutinen pois pienistä hörökorvista. Unohdetaan toviksi kierukan poistoon liittyvä keskenmenoriski, joka muutenkin näillä olemattomilla viikoilla on vielä varsin korkea. Sitä paitsi kuka jaksaa vastata niihin yhtään liioittelematta satoihin kysymyksiin vauvojen alkuunsaamismekanismiin, kohtuelämään ja syntymäpuoleen liittyen ikätasoisesti? Täytyy varmaan konsultoida lähikirjastoa aiheeseen liittyvistä kirjoista lähiviikkoina, mikäli Poirot kyydissä pysyy.

Kovaa ja korkealla elää myös parin kuukauden kuluttua puolitoistavuotias (!). Neiti M. ei usko verbaaliseen viestintään, vaan kietoo kaikki kiekumalla kuolaisen pikkusormensa ympärille. Vauvajutuista likkalapsi ei ymmärrä hölkäsen pöläystä - paitsi sen tietää, että vauva saa tissistä maitoa, vaikkei itse rintaa kuukausiin ole enää syönytkään, mokoma itsensävieroittaja. Veljensä kanssa jakamansa vauvanukkensakin kiikuttaa vähän väliä minulle ja työntää ölisten ja kiekuen paitani alle. 

Ajatukset karkailevat, keskittyminen on viittä vaille mahdotonta. Virkkaan vartin, siivoan sekunnin, tiskaan tovin, blogaan pätkän - tekstin tasostakin mokoman huomaa. Taitaa olla nukkuma-aika. Tänään viikkoja on Virallisen Arvioni mukaan kasassa kokonaiset kuusi, kierukan poistoon (jota yritän ajatella alkuraskauden ultrana) on puolta vuorokautta vaille viikko. Viikon kuluttua olen jo vähän viisaampi. Koska minun maailmassani kaikki on kilpailua, tarvitaan palkintojärjestelmä.

Jos viikon kuluttua olen yhä raskaana, alkio on kohdun sisällä ja sillä on nähty ultraäänitutkimuksessa syke, saan alkaa etsiä vauvajuttuja Pinterestissä.

Jos viikon kuluttua en ole raskaana, raskaus on kohdunulkoinen tai tuulimuna, saan vetää pehvat olalle.

(6+0?)

Painavaa asiaa

Pahoinvointi tuntuu helpottaneen karvan verran. Tänään pystyin hyökkäämään lähimarkettiin yhdessä koko kaupunginosan eläkeläisten kanssa taistelemaan tarjousjauhelihoista jo ennen kaupan aukeamista. Koko kolmikko ruokittuna, pukeissa ja hiukset kammattuina ennen yhdeksää? Hyvä aamu normaalistikin. Sama litania ilman yhtään oksennusta? Paras aamu sitten positiivisen raskaustestin. 

Pahoinvointia tuuraamaan saapuivat onneksi turvotus ja ummetus. Hurraa! Raskausviikkoja ei ole kasassa vielä kuuttakaan, mutta tavalliset farkut näyttävät päälläni niin groteskeilta, ettei peilin edessä seistessä tiedä, pitäisikö itkeä, nauraa vai oksentaa. Onneksi pahoinvointi on, kuten sanottua, siirtynyt muille maille vierahille, joten vaihtoehtoja jäi vähemmän. Ananasta, vihreää teetä ja luumuja ääntä kohden - ei samaan aikaan kuitenkaan, sillä moisia mielitekoja en vielä ole ehtinyt kehittää. Mikä ei niillä lähde liikkeelle, on ärsyttävää. Vaikutusta odotellessa kaivoin naftaliinista äitiysfarkut. Ihmisten ilmoilla kävellessä olin varma siitä, että kaikki kyyläsivät vatsaani, mutta tuskinpa sentään.

Vatsaa on kuitenkin. Oli sitä jo entisestäänkin, sekä Watson että Marple jättivät raskauksistaan muistoksi kaksi ja puoli kiloa kumpainenkin. Painoni on siis jo lähtötilanteessa eri kymmenluvulla kuin edellisraskauksissa, ja painoindeksikin näyttää kivunneen 25,1:en, mokoma ruoja. Vaikka ennen raskautta laihdutinkin muutaman kilon, se ei tässä tilanteessa juuri lohduta. Niinpä olen keskenäni pohtinut, että tästä raskaudesta riittäisi ruhooni lisätyt 12 kiloa edellisten 15-17 kilon sijasta. Pyöreä kymppi olisi ihan uskomattoman mahtava juttu, mutta saattaa jäädä haaveeksi.

Tällä hetkellä kotivaa'an mukaan painan yhden kilon enemmän kuin ennen plussatestiä. Tästä kirotusta kilosta osa on varmasti nestettä, mutta kuitenkin. Tahtoisin myös välttää raskausdiabetesdemonin majoittumisen kovia kokeneeseen kroppaani, joten lienee aihetta alkaa kiinnittää erityishuomiota sapuskan laatuun ja miksei määräänkin jo näillä viikoilla - ihan vaikka vain sen painopuolenkin vuoksi. Tarkoitus olisi myös joogailla ja vaunulenkkeillä sen verran, että syke vähän nousee, mahdollisuuksien mukaan päivittäin.

Turhapa tässä on kovin kauaskantoisia suunnitelmia silti vielä tehdä, sillä raskausviikkoja on kovin, kovin vähän, ja kierukanpoistokeikkakin häämöttää vasta kaukana tulevaisuudessa - ensi viikon torstaina, jos tarkkoja ollaan. Watson ja Marple pääsevät leikkimään ystäväperheen luo siksi aikaa, sillä Ylitarkastaja on tietysti töissä. Herkkujen vähintäminen ja jonkin sortin säännöllinen liikunta tuskin ovat pahasta, vaikka Poirot päättäisikin kierukan mukana poistua rakennuksesta.

(Ja olemmehan me Ylitarkastajan kanssa pohtineet sisarusrattaita, nukkumajärjestelyitä ja muita juttuja teoriatasolla jo viikon verran, sillä hyvin suunniteltu on kuulemma puoliksi tehty.)

(rv. 5+5?)

Mä oksennan, ylen annan, ja muutenkin pahoin voin.

Minä olen aina vähän hymistellyt keskenäni niille naisille, jotka heti välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeisenä aamuna alkavat kärsia aamupahoinvoinnista ja muista kliseisistä raskausoireista. Kuten niin kovin, kovin usein ennenkin, pilkka teki u-käännöksen ja tarrautui torahampaillaan kiinni nilkkaniveleeni. Arvatkaapa, kuka on kuluttanut nyt kaksi päivää posliinijumalaa intensiivisesti palvoen? Eilen teki bussimatka lasten kanssa niin tiukkaa, että Watsonkin kyseli, onko äidillä kaikki hyvin, ja tänään lapset tsemppasivat vessan oven takana, kun oksensin mm. kaiken varpaankynsiäni myöten: "Hyvä, äiti! Hienosti oksensit! Näytä sille!"

Ynh.

Muina oireina listattakoon seuraavasti:

• veemäinen väsymys: nukahdin kolmasti istualleni, kerran näistä vessanpöntölle.
• inhottava itkuherkkyys: itkin paitsi vaihtaessani oletusselaintani myös katsellessani nukkuvaa Neiti Marplea, joka on vielä niin kovin pieni isosiskoksi, välittämättä pätkänkään vertaa siitä, ettei Neiti M:sta tule isosiskoa vielä moneen, moneen kuukauteen. 
• kipuilu Poirot'n kulmilla: kuukautiskipumainen yleisolotila sisäsynnyttimien seutuvilla sekä pistävähkö kipuun aivastusten ja muiden äkillisten liikkeiden yhteydessä; näitä jatkossa vältettäköön kuin ruttoa. Keuhkoruttoa, ei paiseruttoa.

Oireilusta huolimatta ei ole aiheen eksyä jännän ääreltä: pahoinvointi nimittäin antaa aika selkeää osviittaa Poirot'n sukupuolesta. Tohtori Watsonin asuttaessa pötsiyksiötä en voinut pahoin nimeksikään: pientä etomista, mutta ei mitään oksentamiseen asti johtanutta. Neiti Marple sen sijaan sekoitti pakkini puolen raskauden ajaksi: ensimmäisen kerran oksensin jo ennen sinänsä varhaista plussatestiä (rv. 3+3), viimeisen kerran minun ja Ylitarkastajan hääpäivänä tasan raskauden puolivälissä (rv. 20+0). Norjan puhuminen oli siihen saakka lähes jokailtainen ohjelmanumero - ei siis kliseinen aamulaatoitusoperaatio, vaan iltashow, huomautan.

Kysyin Watsonilta, olisiko kivaa, jos meillekin tulisi vauva. Ei kuulemma olisi, koska vauvat ovat tyhmiä: itkevät vain ja syövät tissimaitoa. Eivät kuulemma osaa käydä potallakaan, mikä on varsin validi huomio. (Ei kyllä osaa Marplekaan...) Marplen istuessa mahani päällä, kun koomasin lattialla, pyysin neitiä siirtymään, sillä moinen tuntui minusta fyysisesti kovin pahalta. Neidin siirtyessä viereeni pötköttämään pohdin muka itsekseni ääneen, onkohan minun mahaani mennyt vauva, kun on niin outo olo. Watsonin mukaan kyseessä on vain mahatauti, joka menee pian ohi.

(rv. 5+1?)

Lasketun ajan laskemista

Poirot on juoni tyyppi. Kuukautiskiertoni on ollut, mitä sattuu, jo tovin. Kierron pituus on vaihdellut normaalin 28 päivän ja verenpainetta nostattavan 58 päivän välillä vuosikausia. Siitäpä sitä sitten laskemaan hedelmöittymisajankohtaa. Olen ihan silkalla mutuhuttuilulla ja arvailulla päättänyt lasketun ajan osuvan maaliskuun pikemmin kuin huhtikuun puolelle. Tarkan päivämäärän hedelmöittymiselle määräsi Tohtorimme, joka eräänä aamuna kuunteli vatsaani stetoskoopilla ja ilmoitti sitten diagnoosinsa: "Äiti kuule, isi [Ylitarkastaja siis] on laittanut tänne sinun mahaan vauvan yöllä. Et varmaan huomannut, onneksi mä kuulin sen stetoskoopilla."

Lienee tarpeetonta sanoa, että punaistuin kuin mikäkin pahainen teini, sillä Watsonin ajoitus osui kiusallisen oikeaan. Hetken pohdin, oliko lapsi nähnyt ovenraosta jotain, mitä hänen ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä, mutta torjuin sitten ajatuksen. Watson ei nimittäin yksinkertaisesti kykene liikkumaan luomatta monikymmendesibelistä mölyä toisin kuin Neiti Marple, joka puolestaan on vielä niin siunatun tyhmä pieni, ettei luultavasti pahasti traumatisoituisikaan, vaikka sattuisi makuuhuoneeseen kesken kaiken eksymäänkin. Toivokaamme silti, ettei tätä(kään) hypoteesia tarvitse todistella käytännössä.

Oli miten oli, näitä kvasitieteellisillä (eli tieteestä ikinä kuulemattomillakaan) metodeilla päätin lasketun ajan osuvan maaliskuun 27. päivään - plus/miinus viikko. Selvyys plus/miinus-problematiikkaan saataneen samalla keikalla, kun kierukka nyppäistään Poirot'n menoa häiritsemästä - toivottavasti jo ensi viikolla, mutta viimeistään sitä seuraavalla. Jollain kierolla tasolla taidan toivoa, että ajan saamisessa menisi kesäsulusta ja muista syistä johtuen sinne seuraavalle, elokuun ensimmäiselle kokonaiselle viikolle, jolloin raskausviikkoja olisi luultavasti jo sen verran, että mahdollinen sykekin näkyisi.

Ikipessimistinä olen tietenkin varma, että raskaus on kohdunulkoinen, tuulimuna ja/tai menee kesken kierukan poiston yhteydessä, mutta se ei sinänsä kuulu tänne. Huvittavinta tilanteessa taitaa olla se, miten hirveästi minä, kaksi lasta vahinkoluomuna ja kivunlievitystä rukoillen synnyttänyt nainen, pelkään yhden pikkuisen kierukan poistamista. Aioin konsultoida kotilääkäriämme, Googlea, aiheesta, mutta jänistin lopulta siitäkin. Enköhän saa aiheesta ensikäden tietoa valitettavan pian...

(rv. 5+0?)

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Valehtelin heti alkuun. 

Oikeastaan oli puolipilvinen ja tyyni iltapäivä, kun minä, rouva Lemon, köpöttelin puuteroimaan nenääni mukanani kertakäyttömuki ja raskaustestipaketti. Kuukautiset olivat reilusti myöhässä, mutta mitään raskauteen viittaavaa oirehdintaa ei ollut. Kyllähän sitä nimittäin kahden raskauden perusteella tietää, että Aamupala-juuston himoaminen ja vessassa ravaaminen eivät ole kovinkaan vakuuttavia Oireita. Sitä paitsi kuparisen kierukan pitäisi huolehtia siitä, ettei positiivisia raskaustestejä pääse syntymään. Eipä niin, rouva tekee testin, rouva näkee negatiivisen tuloksen taulussa, rouva rentoutuu, kuukautiset alkavat - niinhän se toimii, eikö?

Ehkä teoriassa. 

Raskaustesti oli nimittäin positiivinen. Kierukankutale oli yhä paikallaan. Kolmevuotias Tohtori W. ja kamalaa vauhtia puoltatoista ikävuotta lähestyvä Neiti M. seikkailivat yhä Höyhensaarilla - siis ne lapset, joiden kaitsemiseen energiani ja käteni ja äänijänteeni hädin tuskin riittävät. Minun piti siirtyä työelämään syksyn aikana. Lapsilukumme piti olla toistaiseksi tässä.

Ratkaisin ongelman sillä hetkellä loogisimmalta tuntuvalla tavalla. Oksensin lounaani silkasta järkytyksestä.

Aborttiin emme pysty, se oli selvää jo ennen positiivista testiä. Sopeuduttava siis on, kun kerran Poirot'ksi nimeämämme solurypäs noin raivokkaasti tahtoo olemassa olla. Hyväksymistä helpottamaan perustetaan blogi, sellainen sopivan anonyymi, jossa kehtaa tuulettaa tunteitaan. Tervetuloa mukaan!

(rv. 4+6?)