Mä oksennan, ylen annan, ja muutenkin pahoin voin.

Minä olen aina vähän hymistellyt keskenäni niille naisille, jotka heti välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeisenä aamuna alkavat kärsia aamupahoinvoinnista ja muista kliseisistä raskausoireista. Kuten niin kovin, kovin usein ennenkin, pilkka teki u-käännöksen ja tarrautui torahampaillaan kiinni nilkkaniveleeni. Arvatkaapa, kuka on kuluttanut nyt kaksi päivää posliinijumalaa intensiivisesti palvoen? Eilen teki bussimatka lasten kanssa niin tiukkaa, että Watsonkin kyseli, onko äidillä kaikki hyvin, ja tänään lapset tsemppasivat vessan oven takana, kun oksensin mm. kaiken varpaankynsiäni myöten: "Hyvä, äiti! Hienosti oksensit! Näytä sille!"

Ynh.

Muina oireina listattakoon seuraavasti:

• veemäinen väsymys: nukahdin kolmasti istualleni, kerran näistä vessanpöntölle.
• inhottava itkuherkkyys: itkin paitsi vaihtaessani oletusselaintani myös katsellessani nukkuvaa Neiti Marplea, joka on vielä niin kovin pieni isosiskoksi, välittämättä pätkänkään vertaa siitä, ettei Neiti M:sta tule isosiskoa vielä moneen, moneen kuukauteen. 
• kipuilu Poirot'n kulmilla: kuukautiskipumainen yleisolotila sisäsynnyttimien seutuvilla sekä pistävähkö kipuun aivastusten ja muiden äkillisten liikkeiden yhteydessä; näitä jatkossa vältettäköön kuin ruttoa. Keuhkoruttoa, ei paiseruttoa.

Oireilusta huolimatta ei ole aiheen eksyä jännän ääreltä: pahoinvointi nimittäin antaa aika selkeää osviittaa Poirot'n sukupuolesta. Tohtori Watsonin asuttaessa pötsiyksiötä en voinut pahoin nimeksikään: pientä etomista, mutta ei mitään oksentamiseen asti johtanutta. Neiti Marple sen sijaan sekoitti pakkini puolen raskauden ajaksi: ensimmäisen kerran oksensin jo ennen sinänsä varhaista plussatestiä (rv. 3+3), viimeisen kerran minun ja Ylitarkastajan hääpäivänä tasan raskauden puolivälissä (rv. 20+0). Norjan puhuminen oli siihen saakka lähes jokailtainen ohjelmanumero - ei siis kliseinen aamulaatoitusoperaatio, vaan iltashow, huomautan.

Kysyin Watsonilta, olisiko kivaa, jos meillekin tulisi vauva. Ei kuulemma olisi, koska vauvat ovat tyhmiä: itkevät vain ja syövät tissimaitoa. Eivät kuulemma osaa käydä potallakaan, mikä on varsin validi huomio. (Ei kyllä osaa Marplekaan...) Marplen istuessa mahani päällä, kun koomasin lattialla, pyysin neitiä siirtymään, sillä moinen tuntui minusta fyysisesti kovin pahalta. Neidin siirtyessä viereeni pötköttämään pohdin muka itsekseni ääneen, onkohan minun mahaani mennyt vauva, kun on niin outo olo. Watsonin mukaan kyseessä on vain mahatauti, joka menee pian ohi.

(rv. 5+1?)