Jännitystä elämään

Eilen illalla oltiin vähän turhankin jännän äärellä. Poirot'n ja Marplen iltariehujen aikaan havaitsin ohimennen kuukautiskipumaista kramppailua alakerrassa. En kiinnittänyt siihen isommin huomiota, kunhan panin ohimennen merkille, että muistan seuraavalla nenänpuuterointikeikalla vilkaista, onko tuntemusten kaverina vuotoa. Muutamaa minuuttia ja kahden hieman viidentoista kilon molemmin puolin olevan lapsen fyysisesti sänkyyn pakottamista myöhemmin tajusin, että minua supistaa. Kipeästi. Lyhythän tuo oli, ehkä viisi-kuusi sekuntia, mutta ihan selvä supistus kuitenkin - tai ainakin se vähän myöhemmin tullut n. kymmensekuntinen oli.

Pikaiset ensiaputoimenpiteet käynnistin jokseenkin samoin tein. Komensin miehen vahtimaan, että Marple pysyy sängyssään, laitoin kaurapussin mikroon kuumenemaan ja upotin itseeni gramman parasetamolia kahdeksan vesidesin avulla. Sohvalla vaakatasossa ehdin kirota melkein yhtä hienosti kuin Marplea vahinkoluomusti synnyttäessäni, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Uusia supistuksia ei kuitenkaan tullut ja ne menkkameiningitkin vaipuivat aika nopeasti. Veristä vuotoakaan en ole bongaillut, joten taisin selvitä säikähdyksellä.

Tänään olen pohtinut puolivakavissani keskenmenon feikkaamista, jotta pääsisin sinne kuuluisaan Jonnekin ultrattavaksi, koska sydänääniä on turha näillä viikoilla käydä kuuntelemassa. NP-ultraankin on vielä yli kuukausi, hiisi soikoon! (Tasan viisi viikkoa itse asiassa.) 

Sitten muistin yhtäkkiä luistaneeni kantovelvollisuuksistani, kun muutimme odottaessani Marplea vielä vähän näitä pienemmillä viikoilla, koska bongasin pari Ihan Oikeaa supistusta. Kaikki meni hyvin silläkin kertaa, joten ehkäpä nytkin. Toivottavasti. 

Muillakin rintamilla elo on ollut varsin jännittävää. Tohtori W. aloittelee päiväkotiuraansa kovin innoissaan, mutta Neiti M. ei oikein arvosta sitä, että hänen idolinsa ja esikuvansa ei olekaan saatavilla viihdyttämään ja kinastelemaan ympäri vuorokauden. Kovaa on pienen otuksen elo ja olo. Osa kiukusta menee toivottavasti hampaiden piikkiin - tai vauvarokon, josta tyttö parhaillaan toipuilee. Viikonloppuna on kaveripariskunnan häät, ja minun pitäisi siis lauantai-iltapäivään mennessä keksiä paitsi uskottava selitys sille, että pysyn limulinjalla, myös juhlavahko kolttu, joka on tarpeeksi tilava ja sopivan mallinen piilottamaan varsin turvonneen pötsini.

Turvonnut pötsi on typerä otus kaikessa turpeudessaan, sillä se ei selvästikään ole huomannut, että painan kaksi (2) kilogrammaa vähemmän kuin plussatestiä seuranneena aamuna. Jännä, miten paljon ihan vain sokerin ja vaaleiden viljojen ruokavalista karsiminen tekeekään!

(rv. 7+5)