Tiukka, tiukempi, budjetti

Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen oppinut elämään enemmän tai vähemmän tiukalla budjetilla ensin opiskelijan leima otsassani, sittemmin opiskelijaäidin stigmaa kantaen. Ruokakaupassa käyn usein aamulla, kun päiväystarjoustuotteissa on huimasti valinnanvaraa, vaalean leivän leivon itse, pesuaine- ja sittemmin vaippatarjousten perässä juoksen pitkin varsin suurta kotikaupunkiani ja varsin usein konsultoidaan erään saksalaisketjun (jota meidän perheessämme rakastavasti Hitler-Siwaksi kutsutaan. Tällä saralla kuvittelen olevani jo jonkin sortin asiantuntija.

Toinen pihistelyerikoisuuteni on - ymmärrettävästi - lastentarvikehankinnat. Minä tahdon lasteni kulkevan säänmukaisissa, ehjissä ja siisteissä vaatteissa. Kirpputorit, Facebookin myyntipalstat ja Huuto.net ovat ahkerassa käytössä, mutta ostetaan meille uuttakin vaatetta - ja myös muualta kuin ruotsalaisista halpaketjuista. Poirot'n myötä pihistelytaitoni taitavat kuitenkin päästä koetukselle, sillä meidän ei ollut tarkoitus lisälisääntyä lähivuosina, ja olenkin myynyt tarvikkeita ja vaatteita varsin reippaalla otteella niiden jäätyä pois Neiti Marplen käytöstä. Olemmekin nyt materiatasolla melkein samassa tilanteessa kuin Tohtori Watsonia odottaessani. Kantovälineet, Manduca ja kudottu pitkä kantoliina, meillä (Luojan minun laiskuuteni kiitos!) meillä on vielä, joten ihan kaikkea ei sentään jouduta hankkimaan. 

Marplea odottaessani en ottanut äitiyspakkausta vaan rahamuotoisen äitiysavustuksen, sillä meillä oli kaikki tarvittavat tarvikkeet enkä ylipäätään pitänyt senvuotisen pakkauksen kuoseista. Päätöstä en ole katunut hetkeäkään, mutta Poirot'lle paketti on otettava - ihan vaikka vain nykyisen pakkauksen söpöyden vuoksi. Sieltä saataneen varsin paljon tarpeellista tavaraa, ensisänky nyt ainakin.

Uuden pinnasängyn hankkimista meillä pohditaan ahkerasti, sillä perintöpinnasänkymme on parhaillaan minun äitini luona "matkasänkynä", ja sen on oikeastaan varsin hyvä olla siellä. Hankintalistan huippupäässä ovat kuitenkin ehdottomasti yhdistelmärattaat, jotka on mahdollisimman kätevä vaihtaa rattaista vaunuiksi ja toisinperin: meille kun ei sisarusrattaita tälläkään kertaa taideta hankkia, vaan Marplen kanssa opetellaan seuraavan puolivuotisen aikana ahkerasti jalan kulkemista. Hienosti neiti melkein puolitoistavuotias jo osaakin kävellessään pitää kädestä kiinni ja kaupassakin olla karkailematta. Toivoa siis on! Seisomalauta hankittaneen kuitenkin, ja kantovälineitä pidetään ensialkuun ahkerasti mukana. Sekä hyökkäysvaunut että pinnasänky olisi tarkoitus löytää sopuhintaan käytettynä lähiseuduilta, enkä hetkeäkään epäile, etteikö moinen onnistuisi: onhan se onnistunut ennenkin! Uuden patjan hankimme Poirot'lle tietysti ihan jo kätkytkuolemariskin pienentämiseksi.

Vaatehankinnat ajattelin mahdollisuuksien mukaan säästää joulun jälkeisiin alennusmyynteihin ja kirpputoreille. Poirot'n tuleva kummitäti on jo nakitettu erään ulkovaatekäsityöprojektin pariin, ja ompelijaanoppi saanee kasan kangasta ja kaavan toista mokomaa varten. Jos Poirot on tyttö, pitäisi sopivaa vaatetta löytyä varastoista ensimmäiselle vuodelle vielä varsin hyvin. Niistä on näillä raskausviikoilla turha muutenkaan vielä erityisemmin vaahdota.

Mutta ne Oikeasti Jättimäiset Hankinnat! Nykyinen kolmiomme on pienenpuoleinen, mutta pienillä lisäjärjestelyillä riittää meille kohtuullisen helposti vielä useamman vuoden, jos niikseen. Silmäilemme neliötä seinän toiselta puolelta, mutta korkeampi vuokra hirvittää hirveästi. Autosta, kamalasta bensa- ja rahasyöpöstä, on myös ollut vähän puhetta, sillä jostain syystä kuvittelemme, että julkisilla matkustaminen 1,5-2 tunnin junamatkan päähän sukuloimaan on huomattavasti työläämpää kolmen lapsen kanssa kuin mitä se on kahden lapsen kanssa. Nämä ovat vielä tukevasti mietintämyssyn alla, mutta sen verran aktiivisesti mielessä, että yllätin itseni selailemasta nettiautosivustoja toissailtana.


Ja kyllä, kiitos kysymästä, budjettielämä kyllästyttää jo. En sano, että kadun valintojani tai tahtoisin tehdä toisin, mutta asiasta suoraan kysyville opiskelukavereille ja muille otuksille tapaan yleensä sanoa, että lapset kannattaa ehdottomasti tehdä vasta siinä vaiheessa, kun opintolainan maksuohjelma on jo hyvin käynnissä. Rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, mutta kyllä se hiukan laittaa hymyilemään, kun ei tarvitse joka senttiä laskea. (Toisaalta lasten saaminen - koska kaikkihan tietävät, ettei lapsia oikeasti tehdä - opiskeluaikana oli siitä hyvä veto, että olimme jo tottuneet elämään köyhyysrajan pinnassa heiluen. Kotihoidontuen määrä olisi ollut varmasti järkytys, mikäli johonkin muuhun olisimme tottuneet.)

(rv. 8+5)